Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.
"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva tyttö.
Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen. Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta ojennuksesta.
Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet, vei luostariin ja se oli jo lukittu… Hän kuunteli… kaikki oli hiljaa.
"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja evankeliumiin?… Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi, ja se tehdään vankilaksi…"
Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa… Äkkiä välähti ajatus hänen sielussaan… Nuori tyttö, joka oli anonut hänen suojelustaan… mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär… Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.
Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.
Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.
"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on muuan Eufemia nimeltään."
"Se on totta, isä."