Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla heti tänne."
Nunna riensi pois käskyä täyttämään.
Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.
"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta, jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."
Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen… Noviisi tuntui hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.
Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi: "Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi, näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:
"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin, kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"
"Vesterås!"
Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?" kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.
"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan", huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.