"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä miehen merkitystä.
"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.
"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin herrani tahto", vastasi tämä.
Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden, että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa perille.
Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he tahtoivat itse pitää siitä huolen.
Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle: jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä suorittamaan.
Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta; silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä salaisella rakkaudella.
Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi, kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään häntä.
Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi ritarin asian puolesta.
Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin, tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija Vesteråsissa.