Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin, vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt; "sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa katsella ympärilleni ja…"
Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.
Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta, jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret heidän kalpeille poskilleen.
Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella. Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan, rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään… Kuinka hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä… Kaikki muu kävi hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa, sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.
Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari. Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä valloilleen.
Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.
Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.
"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton kysymyksensä.
"Viimeksi Skosta."
"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.