"Älkää syyttäkö häntä!"
"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on hirveä."
Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä, joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan. "Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin oli kuullut sen.
"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"
"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."
"Eikö äitisi tiennyt mistään?"
"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt edelleen. Matkalla… meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme viikkoa tullaksemme tänne… Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi. Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä…"
"Miksi keskeytät?"
"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin. Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa raskaana koko sukuani.'"
"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.