"Rakastatko häntä niin suuresti?"
"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."
"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."
"Entä ennustus?"
"En ole uskonut sitä."
"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."
"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne tahtoo katkoa ohjakset."
"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle: 'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"
"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"
"Niin häneltä!"