"Toivon Åken olevan viisaamman!"
Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi etsimään toimintaa.
Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan. Sen kuuli, sen näkikin.
Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi, mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen esine.
Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän päässyt.
Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi. Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.
Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.
Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.
Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä
herra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut
Nyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten
Sturelta läänityksenä.
Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen, ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.