"Kuka tahtoo sananvuoron?"
"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"
Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.
Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.
"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"
"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.
"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.' Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan, jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"
Kuului naurua ja murinaa sekaisin.
"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja…"
"Vaiti, vaiti… Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.