"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "Herra
Pietari Turenpoika puhukoon."
"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä ja erittäin täällä Ruotsissa."
Taasenkin kuului murinaa ja melua.
"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan", huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen jalkoihinsa…"
"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen, ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä itsesi että minut."
Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.
Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.
"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea. Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta, kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua, mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme, ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."
Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"
Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.