"Ette kai Sten herran?"
"Niin olen!"
"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"
"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin iloisen katseen.
"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."
"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti hymyillen.
He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.
Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä, mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.
Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä, ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma, ettette käytä sitä väärin."
Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän ritarilta.