Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja heille osoitettiin muuan pihahuone.
Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko
Kaarina tosiaankin luostarissa.
Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän ainakaan tahtonut tehdä niin.
Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".
Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin.
Esbjörn otettiin sentähden töihin.
Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei tiennyt mitään varmuudella.
Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.
Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.
"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."
Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."