"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.
Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.
"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.
Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina Eliaantyttärestä?"
Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"
"Olen hänen äitinsä!"
"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.
"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"
"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"
"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut, olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."