"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on
Kristina rouva lähettänyt."
"Nyt valehtelette!"
"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan, lähden täältä heti?"
Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten tavata teitä."
Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui kirkkoon.
Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.
Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää, että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan… Mutta eiköhän täällä ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.
Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut, ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.
Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.
Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.