Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.
Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti. Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.
Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi — Kaarinan.
Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.
"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin vastaan.
"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."
"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."
Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.
Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.
Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta tämä ei tullut.