"No, olkoon sitten niin!" Ja ritari notkisti polvensa kauniin tytön edessä. "Jaloin, ihanin neitsyt; olisi suurin onneni, jos saisin teidät viedä kotiini morsiamenani; mutta olen seitsemänkuudetta vuotias, kilpailijani on nuori, jalo ritari, eikä minua kummastuta, jos annatte hänelle etusijan. Pyydän teitä ainoastaan suomaan minulle pienen sijan sydämessänne."
"Nouskaa, herra ritari!" sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Annan sen teille kokonaan; teille on kuuluva sekä sydämeni että käteni!"
Hän ojensi ne tosiaankin ritarille, ja tämä hypähti pystyyn, mutta ei tarttuakseen niihin, vaan ainoastaan hämmästyneenä, melkein suuttuneena huudahtaakseen:
"Tällainen pila ei enää sovi arvollenne, ylväs neitsyt!"
"Se onkin totisinta totta!" vastasi Anna. "Ottakaa käteni, viekää minut saliin ja julaiskaa kihlauksemme. Jollette siihen suostu, matkustan takaisin Viipuriin ja sitoumuksemme ovat rikotut."
"Mutta, Anna, täytyyhän olla joku syy menettelyynne. Eikö kumpikaan pojistani ole onnistunut teitä miellyttämään?"
"Kenties?"
"Mutta jos niin on?"
"Oletteko unhottanut ennustuksen?"
"En tahdo sitä muistaa, vaan ainoastaan, että he rakastavat teitä molemmat."