"Mutta se, jota en rakasta, ei antaisi koskaan anteeksi veljelleen."
"Ja sentähden tahdotte antaa kätenne minulle?"
"Siihen olen valmis, mitä sitten tulee, sen Jumala säätäköön!"
"Mutta voinko ja saanko ottaa vastaan teidän uhrinne?"
"Kuulkaa minua, herra ritari, te voitte hylätä käteni, mutta sanon teille, että sitä ei anneta koskaan kummallekaan pojistanne!"
"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"
"Vannon sen suuresti rakastetun isäni muiston kautta!"
"Vielä kysymys, Anna, rauhoittaakseni omaatuntoani. Haluatteko päästä lupauksestanne?"
Anna epäröi tuokion, mutta vastasi sen jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Toivon, että se pannaan täytäntöön."
Ritari tarttui hänen käteensä ja sanoi syvästi liikutettuna: "En ole koskaan uneksinut, että moinen onni minua kohtaisi, mutta kuinka kiitollinen olen siitä, sen saa koko jälellä oleva elämäni todistaa." Sen jälkeen vei hän pienen, kylmän käden huulilleen, ja sitten seurasi Anna häntä seurasaliin, johon vieraat olivat kokoontuneet ja joka säteili juhlallisesti valaistuna.