Kun vanha ritari ilmoitti suuren uutisen, kuului hämmästyksen huudahdus kaikkien läsnäolijain huulilta, mutta seasta kuului parahdus, joka tunkeutui isän sydämeen. Kun hänen silmänsä etsivät poikaa, oli tämä kuitenkin kadonnut.
Herra Juhana Maununpoika sanoi heti tahtovansa kirjoittaa Gunilla rouvalle pyytääkseen hänen suostumustaan, ja hän pyysi Sten herraakin lisäämään puoltavan sanansa. "Pelkään", sanoi hän, "että hän muuten suorastaan kieltää minulta tyttärensä."
Kaikista oli kaunis näky nähdä Anna yhdessä kihlattunsa kanssa. Ritari oli niin kunnioittavainen, niin ihailevainen, Anna niin harras ja nöyrä, mutta samalla niin korkealla nykyhetken yläpuolella, ikäänkuin se olisi ollut ainoastaan tie eikä maali hänen pyrkimyksilleen.
"Huomenna lähden Vadstenaan etsimään poikaani", sanoi ritari Annalle. "Silloin on minusta näyttävä ainoastaan unelmalta, mitä tänään on tapahtunut."
"Tuotte kai hänet mukananne?"
"Aivan varmaan, jos hän on siellä!"
Mutta kun ritari sanoi morsiamelleen jäähyväiset, virkkoi Anna:
"Sanokaa Maunu herralle, että odotan hänen käyvän luonani."
Seuraavana päivänä tämä ilmestyikin. Hän näytti kalpealta ja riutuneelta sanoessaan värähtelevällä äänellä: "Tulen isäni käskystä lausumaan teille onnitteluni." Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta loitolta.
"Tulevana sukulaisenanne ojennan teille käteni — menneisyyden unhotukseksi."
"Mutta minä en voi, en tahdo unhottaa", keskeytti Maunu ritari intohimoisesti. "Sen sanoin jo isällenikin erotessa."