Taasenkin hehkui veljesviha siinä katseessa, jolla hän katseli Annaa.
Anna värisi, mutta katsoi häntä tyynesti silmiin. "Eikö minulla silloin ollut oikeus antaa hänelle käteni?"
"Tiesitte, että se olisi maksanut hänen henkensä?"
"Veljenmurhaaja siis!"
"Vaiti, vaiti! Sananne polttavat kuin tuli!"
"Älkää sitten kyselkö, vaan alistukaa siihen, mitä ei voi muuttaa. Herra Juhana Maununpojan emäntänä on minulla oikeus saada teiltä arvonantoa ja kunnioitusta, vieläpä pojan ystävyyttä ja hellyyttäkin; miksi silloin kieltää minulta, mihin en pyhän neitsyen avulla tahdo tehdä itseäni koskaan arvottomaksi."
Mutta viimeiset sanat kuuluivat melkein rukoilevilta, ja ne sattuivat ritarin sydämeen, hän aavisti, että se uhraus, jonka neitsyt oli tehnyt, oli tehty hänen tähtensä, ja tämä kaksinkertainen nöyryytys poltti syvään.
"En kunnioita, en jumaloi ketään kuten teitä", sanoi hän. "Ja koetan, mitä se maksaneekin, noudattaa tahtoanne!" Näin sanoen riensi hän pois.
Mutta Anna kiitti palavin rukouksin siitä suojeluksesta ja avusta, minkä hän oli saanut ylhäältä.
"Åken kohtaaminen on oleva vaikeampi", ajatteli hän. "Mutta hyvät enkelit tulevat varmaan olemaan apunani."