Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.
"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään", sanoi Anna.
"Mutta kenties huomenna?"
"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."
"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä luotan sormukseeni."
"Minä lähetän sen kerran."
Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka tuli luostarin toiselta puolen.
Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen: "Kunnianarvoisa isä!"
"Mitä haluatte, tytär?"
"Isä Laurentius!"