"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu ole ollut minulle tervetulleempi!"
Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin tähdellisestä asiasta.
"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan konfessorin."
Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon. Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat, konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä kuunnellakseen… He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.
Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi. Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.
Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen niistä!… Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua… se seurasi häntä yötä päivää.
Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!…
Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.
Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.
Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.