Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.
Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.
Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian arkkipiispalle.
Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.
Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole mitään pelättävää."
Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle, että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden, mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan, nyt hän tahtoi elää!
"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoi
Kristina kysyvästi.
"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."
"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina. "Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."
"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti kummissaan.