"Kenenkäs sitten!"
"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."
"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."
"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"
Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.
Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.
Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina ja Kaarina vaalivat pienokaisia.
Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä puhuteltiin.
"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.
"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"