"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis joku toinenkin, jota hän rakastaa."
Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että
Kristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.
"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään: "Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"
"Hänen äitinsä!"
"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"
"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"
"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."
"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä riippuisi toisen elpymisestä.
Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi
Kristina.
"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua, mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."