Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."
"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa toivolle."
"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.
Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa, ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.
Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis, säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.
Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.
Samassa avasi sairas silmänsä.
"Erik!" sanoi hän.
"Ei epäilystäkään enää!"
Hän riensi hänen luoksensa.