"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin… Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän melkein epätoivoissaan.
"Hänet surmaa kenties surunsa?"
"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"
Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.
Ketään pappia ei kutsuttu.
"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"
Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän syntimme anteeksi!"
Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.
Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla, minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun — hänen tyttärensäkin kerran koottavat", lisäsi hän.
Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan poikansa, Kustaa herran luo.