Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon. Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui hyökkäykseen.
Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa; koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.
Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.
Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä, ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolesta.
Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti, ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.
Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin ruotsalaiset tällöin seisoivat.
Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata tuuman leveydeltäkään.
Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin, mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.
Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.
Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen rannikon selvänä.