Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä, kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä, kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät pakoon.
Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.
Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse. Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä. Monet heistä vajosivat rimpinevaan.
Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja kokosi riveihin.
Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen. Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin; jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän hetkenä.
Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.
Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä, mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden, jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta saatu osanotto — se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.
Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.
Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa, jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen, että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.
Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan turvattomaksi.