Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja sai kolmesataa vankia.
Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin ryöstämään.
Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo laivastoon.
Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa
maista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi.
Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui
Sten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.
Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja uhkaavin sanoin.
Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.
Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi hankkia.
Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja vahingonkorvausta.
Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut ryhtyä neuvotteluihin.
Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä. Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi, jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien väliselle kaupalle.