Jo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle arkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa ilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa herra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli etsiä kadonnutta poikaansa.
Nyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.
Niiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän usein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa oli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän antaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto, kosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.
Kun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan päällä helvettiä rinnassaan.
Syksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.
Hän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi kaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus Jaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla ennenkuin tämä oli tapahtunut.
Jo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti hänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti ystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.
Yhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty turhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa; tanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.
Niin lähti hän matkalle.
Suureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan persoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella tulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen kera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä noutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen valtionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan, mutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa valtionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.