Mutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän tahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi hänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin vallanalainen.
Kohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi linnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa määrin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen. Sitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja upeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen, niin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän prameileviin varustuksiinsakin nähden.
Stäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa kunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa pyrki hänen puheilleen.
Kustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille häivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski ainoastaan — synkin katsein — että vieras oli heti tuotava sisään.
Mutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin hyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut muutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä sormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys pilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.
Kun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa huudahtaen: "Armollisin herra!" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös armolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka odottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.
Asemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.
Arkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: "Kuka te olette?"
"Kukako olen?" Hän ei luullut kuulleensa oikein.