"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja siksi lähden minä mukaan."
"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.
"Ei sitä ole minulle uskottukaan."
"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon, että lähdette täältä jo huomenna."
"Minä tottelen", vastasi Åke.
Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan
Annan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:
"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole armollinen!"
"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"
"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos tahdotte."
"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"