"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni poikki!"
"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.
"Mitä takeita tarjoatte siitä?"
"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."
"Tämäkin käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea, hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene, sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua, sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi minut tehdä hulluksi."
"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen. Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.
Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin kuin sanat.
Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme", sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet; minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."
Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta: "Puhukaa!"
"Isänmaa tarvitsee teitä!"