Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.
Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla, mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.
Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista hieman huoneeseen.
Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä, jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt, makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai halveksivasti heitettynä pois.
"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten sitä jaloillaan.
Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti. Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki oven ja otti avaimen.
Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös;
Outi hyräili hiljaa.
Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.
"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.
"Ihmetteletkö sitä?"