Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se, että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta, mutta ei sentään sopinut vielä antautua.
Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos tahtoisit antaa anteeksi…"
Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan.
Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.
"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi. "Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle hyvin rakas."
"Sanot vain niin."
"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"
Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli kalpea kuin kuolema.
Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu. Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti, kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli häntä.
Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt valtiaaksi.
He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.