Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.
"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut, alituisena varoituksena silmienne edessä!"
"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.
"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.
"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin tekoihin!" huudahti päällikkö.
Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.
Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta, ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.
Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen laivastoonkin.
Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.
Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.