Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian palaava sinne.
"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.
"Olen valmis!"
Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.
"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.
Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi, ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä, puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta vihollisen käsiin.
11.
TUOMIO.
Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista, pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.
Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton, että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta; tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle, jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"