Turusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin paikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean, mutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.
Vasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke Yrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti asestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään pakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui von Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki, ketkä yhytettiin.
Se, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei suomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta epävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut vihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja vastarinta melkoisesti heikontui.
Tanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän ollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut kilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty sotahuutona.
Niin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.
Kappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima, tahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.
"Vihollinen on vastassamme!" sanoi Mehlen.
Hemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen ryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli, mutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa maalinsa.
Tönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään tottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä, tuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa miehitti maantien metsän suojassa.
Mutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä ilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa. Muutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä ehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.