Von Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. "Piiritystä välttääksemme lupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan teidät heti."
"Vaatikaa varmat takeet!" huusi Hemming. "En anna mitään muuta kuin sanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän", vastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.
"Siihen olenkin tyytyväinen", keskeytti Tönne Erikinpoika. "Linnoitus tullaan teille avaamaan."
Oli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan kohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.
Kaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi huudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä kannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa kuin haava sai aikaan.
Gunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten päällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet näyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.
Kun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko puolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän melkein katui lempeyttään.
Niin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää vapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa ympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti kirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän tuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään, millainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi heidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät niin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa vasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja lohduttaa.
Kukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!
Kun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin luonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin linnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä siitä voitu rangaista!