Pahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen; mikä kohtalo häntä odotti?
Hän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti lempeämpi entistään.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja vielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin pelolla ja vavistuksella.
Tönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut vähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja lapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton jälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan, mutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä…
Voimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.
Von Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi jokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli saapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli päällikkö palannut.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli tuomio lankeava.
Luodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi ruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain mielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu; silloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.
Hän astui heti sen jälkeen sisään.
"Pelkään, että häiritsen", sanoi hän hieman hämillään.