Nämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden oli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin aikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat tulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he saapuisivat.
Tahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan kaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut, vai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että se riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on, ettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei hänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.
Kuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen maailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea lyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä korkeimpaan, tärkeimpään.
Isänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein näki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan sanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla rouvalle:
"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!"
"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan", sanoi Tönne.
"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa todellinen, elää ennallaan."
"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?"
"Sitä ei olekaan!"
"Eikö tämä maa ole surun laakso?"