"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!" huudahti Magnus Gren.
"Säästäkää hänet, herra kuningas", tokaisi Erik Kruse. "Hän ansaitsee päästä lähimmäksi mieheksenne."
"Olen viaton!" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen edessä.
"Viekää hänet pois!" huusi kuningas.
Ja niin jatkettiin nimenhuutoa.
Mutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi salissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa tai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet hiljaisuutta, se ei auttanut mitään.
Piispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja raatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden, millä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala asettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti tottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.
Huuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja niinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.
Vihdoin ovet avattiin, ja suuren lyhtyjä ja soihtuja kantavan sotamiesparven etunenässä astuivat saliin Klaus Bille ja Severin Norrby, ja niin vietiin sieltä suuri joukko miehiä ja naisia torniin. Valtaneuvokset vietiin eri huoneeseen, samoin piispat, samoin pormestarit raatimiesten keralla, ja sulettiin sinne kuin teurastettavat lampaat karsinaan.
Hannu Brask, Vesteråsin Otto piispa ja kaniikit ajettiin pieneen pimeään huoneeseen, mihin saivat jäädä yöksi. Kun yksi joukko onnettomia oli viety pois, tulivat sotamiehet noutamaan toisia. Nyt oli helppo ymmärtää, mikä heitä odotti, ja sentähden oli valitus yhtä yleinen kuin sydäntäsärkeväkin.