Kristina luuli melkein, että hänet oli unhotettu. Cecilia makasi kuolontapaisessa horrostilassa, Sigrid rouva oli nukkunut Kristinan syliin. Siinä istui hän kyyneletönnä, kuinka monta ja keitä vietiinkin pois. Jos hänen oli mentävä kuolemaan, kuka silloin oli vaaliva hänen lapsiaan, kelle voisi hän uskoa heidät, kun hän ei tiennyt, kuka eläisi seuraavana päivänä?
Ajatusten niin harhaillessa ympäri ilman mitään kiintokohtaa näki hän viimeiset vietävän sieltä pois. Klaus Bille seurasi heidän mukanaan, mutta Severin Norrby lähestyi kunnioittavasti häntä. "Jalo rouva!" sanoi hän. Kristina ainoastaan katsoi häneen. "Teidän kohtalonne koskee minuun syvästi!"
"Ette suinkaan tahtone tehdä mitään sitä lieventääksenne?"
"Kaiken minkä voin."
"Antakaa vähän viiniä ja leipää äidilleni!"
"Äänessä oli sävy, joka koski tuiman soturin sydämeen."
"Ei täällä", sanoi hän. "Sallikaa minun viedä teidät siihen huoneeseen linnassa, joka on minulle jätetty."
"Vankina?"
"Niin kauan kuin voin suojella teitä, olette vapaa!"
"Kiitän teitä!"