Kristina pukeutui nopeasti ja he lähtivät. Ritari sulki molemmat nukkuvat sairaat lukon taa ja otti avaimen talteensa.
Kadut olivat melkein autiot ja tyhjät. Siellä ja täällä paloi joku lyhty, mutta kaikki ikkunat olivat suletut ja pimeät. Kristina rouvan koti oli aivan pyhän Jaakopin kirkon lähellä, ja he suuntasivat askeleensa sinne. Portin edessä seisoi kaksi henkilöä, jotka nähdessään Kristinan äkkiä tempasivat hatun päästään.
"Kristina rouva!" huudahtivat molemmat.
"Uskolliset palvelijani!" sanoi hän.
Portti aukeni, Kaarina ja Niilo syöksähtivät häntä vastaan.
"Äiti, miksi olet viipynyt niin kauan!" huusi poika.
Mutta sisältä kaikuivat lasten äänet. "Pienokaiseni!" huudahti Kristina, ja unhottaen ritarin riensi hän heidän luoksensa heittäen viitan Kaarinalle.
Tämä, nähtyään että saattaja oli ylhäinen herra, pyysi tätä astumaan huoneeseen. Severin herra teki sen uteliaisuudella, joka kummastutti häntä itseäänkin. Kaikki mikä kuului tälle naiselle, alkoi merkillisesti kiinnittää hänen mieltään, ja hän antautui mielihyvällä siihen.
Huoneessa oli vanha, harmaahapsinen pappi; vieraan nähdessään kysyi hän heti, eikö linnassa tarvittaisi häntä. Ritari sanoi jättävänsä sen Kristinan päätettäväksi.
"Niin, hän tuntee minut", sanoi pappi.