Kohta tämän jälkeen hän lähti, ja isä Johannes seurasi häntä.
Kristina ei ollut huomannut ritarissa mitään erikoista, hänen ei juolahtanut mieleensäkään, että kukaan uskalsi himoita häntä, Sten Sturen leskeä. Mutta Kaarina oli nähnyt ritarin silmistä, mitä hänen mielessään liikkui, ja hänet valtasi hämmästys ja inho. Millään hinnalla ei hän tahtonut ilmaista Kristina rouvalle tätä hävyttömyyttä.
Ei edes Severin Norrby voinut avata ovea vankien huoneeseen. Kuningas oli ankarasti kieltänyt sen; päivänkoitteessa oli heidät vietävä linnasta, silloin saivat heitä puhutella, ketkä olivat läheisyydessä.
Isä Johannes jäi ovelle odottamaan.
Vihdoin aamun ensi kajossa avattiin ovi vangittujen huoneeseen, ja sotilaskujan läpi vietiin heidät linnansaliin. Johannes seurasi jälestä, paperi, joka hänellä oli kädessään, avasi hänelle tien.
Tuokion kuluttua astui vastakkaiselta puolelta saliin Didrik Slagheck parvi sotaväkeä mukanaan. Hänellä oli kädessään paperi, jonka avasi ja luki. Se sisälsi pannaanjulistettujen kerettiläisten kuolemantuomion, jonka hengellinen tuomioistuin oli henkensä uhalla allekirjoittanut ja kuningas vertavuotavin sydämin katsonut velvollisuudekseen vahvistaa.
Didrik Slagheck lisäsi, että tuomio oli kahden tunnin kuluttua pantava toimeen. Sen jälkeen poistui hän huoneesta sotureineen.
Isä Johannes kuuli oven sulkeutuvan, ja hän kiitti Jumalaa, kun sai huomaamatta jäädä tänne, täällä saattoi hän olla hyödyksi.
Seurasi kamala näytelmä. Kun ihminen seisoo iäisyys silmien edessä, silloin esiintyy hän omana itsenään. Siinä kirottiin ja sadateltiin, rukoiltiin ja vaikeroitiin ja kieriteltiin lattialla. Vain harvat kestivät miehinä kohtalonsa ja iloitsivat melkein, kun pääsivät paremman hallituksen alamaisiksi.
Erik Juhananpoika (Vaasa) seisoi pystypäin; hän näytti koettavan rohkaista kauhistunutta Joakim Brahea, joka ainoastaan itki ja nyyhkytti kuin heikko nainen.