Ja muutaman viikon kuluttua tuli kuninkaalta käsky, että ruotsalaiset rouvat oli ensi avovedellä vietävä Kööpenhaminaan ja pantava Siniseen torniin.
Huhtikuun lopulla vietiin heidät sinne viheliäisellä tanskalaisella aluksella. Monet ylhäiset rouvat, joiden miehet oli teloitettu, saivat saman kohtalon. Kaikki toivoivat, että vapahtaja oli pian tuleva ja päästävä heidät kahleistaan.
14.
LOPPU.
Vanha arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika vietti päiviään Mariefredin luostarissa eräänlaisessa vapaaehtoisessa vankeudessa. Hänen korkean arvonsa tähden oli hänelle laitettu kaikki mukavuudet, mitä luostari voi hankkia, ja uutiset ulkomaailmasta tuotiin ensiksi hänelle.
Tukholman verilöyly sai hänet kauhuihinsa, mutta tieto vanhan ystävänsä, hurskaan Johanneksen kuolemasta liikutti hänet kyyneliin.
"Nyt ei minulla ole enää ketään, ketään maailmassa!" huudahti hän katkeralla surulla.
Kristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä ja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi hellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.
Samaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena hänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään vähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista tanskalaisesta sorrosta.
Mutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois, ja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei antanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi se saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden jätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää sekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.