Tieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta, tuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän pani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen mieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli tuleva.
Tosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa Erikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei uskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi koskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa Tukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.
Niin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui sairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta kuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että kaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli salainen käsky ottaa hänet hengiltä.
Silloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä luostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin pian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.
Nunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja äänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.
"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?" kysyi priori katsellen häntä uteliaasti.
"Niin, jos se sallitaan minulle."
"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä."
"Minä tarvitsen niin vähän unta."
"Voitte saada apua, milloin haluatte."