"Jos sitä tarvitaan."
Priori epäröi tuokion. "Seuratkaa minua!" sanoi hän sitten äkkiä ja meni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi palveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.
"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään", sanoi priori. "En voi täyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta."
"Hän nukkuu tyynesti", sanoi nunna, joka katseli piispaa tarkkaavaisesti. "Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan."
"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä", vastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse. "Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin."
Priori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.
Hän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen, ryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli tuntenut.
Tällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot kasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli sileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun ympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:
"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!"
Sen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille ompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena ja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein äidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.