"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.
"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.
"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."
Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi todistetun rinnalle… Kyllä, muuan teki sen!
Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo herran rinnalle.
Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun: "Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"
Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.
Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.
Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten
Sture ja virkkoi:
"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."