Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti, yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole luottamista".
"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"
"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."
"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"
"Onnettomuudeksi ei!"
"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana repimässä maahan… Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota omaa elämäntyötänne."
"En voi nyt enää mitään."
"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle, jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."
Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha
Jaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.
"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime hetkessä."