Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan, niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski, että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta suojelusluvasta.
Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.
Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi, kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään, kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta, mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi halveksivasti:
"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."
"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.
"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.
"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"
"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin kuin tekin, Sten herra… Ja nyt Jumalan haltuun!"
Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.
Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.